29.1. Palm Springs, CA – Nanna Katavisto

Ensimmäinen aamu autiomaassa. Kävin aamiaisella, joka oli runsas. Hauskin oli pannukakkukone, josta napin painalluksella alle minuutissa pehmeä pannukakku. Maisema huoneestani on suoraan kuiville kukkuloille. Illalla Kanadan ystävien luona pihvi-illallisella, asuvat parin kilometrin päässä. Oli pimeää, katuvaloja ei ole. Sunnuntain aloitin Santa Barbaran merimuseossa, joka sijaitsee vanhalla laivastoasemalla. Pieni ja pittoreski, mutta hyvin monipuolinen. Aiheet surffausta myöten olivat esillä. Suomikin oli mukana, kun soutuesittelyssä kerrottiin Los Angelesin olympialaisten yksikkösoudun kullan menneen suomalaiselle. Eli Lake Casitas, jossa aiemmin piipahdin, oli mainittu. Yksi mielenkiintoisimpia tarinoita ja suuri tragedia oli Honda Point. 40-luvulla 7 hävittäjäalusta tuhoutui Santa Barbaran lähistöllä navigointivirheen takia. Laivat lepäävät edelleen matalikolla. Retkipäivä jatkui siellä, mistä koko kaupunki on saanut alkunsa eli Santa Barbarian lähetysasemalla, joka massiivisine kirkkoineen hallitsee suurta aukiota. Kirkossa oli messu, joten siellä vain piipahdin ja siirryin puutarhojen rauhaan. Lähetysasemat ovat merkittävä osa Kalifornian historiaa 1700-luvulta lahtien. Perustajana Mallorcalal syntynyt Fray Junipero Serra eli hieman nimikaimaa Katavistoon, Juniper on kataja. Olipa rauhallinen tyyssija pikku museoineen, jossa huippukiiltävä kivilattia. Lounasta nautin vuonna 1928 perustetussa Joe's-ravintolassa, herkullinen oli simpukkakeitto. Verdia ja Venetsiaa Edessä oli yksi matkani kohokohdista. Granada-teatterin massiivinen hahmo kohoaa State streetin yläpuolelle, kerroksia ainakin kahdeksan. Santa Barbara Symphonyn iltapäivämatineassa kuultiin Verdia, jonka syntymästä on 200 vuotta. Vaikkei hänen musiikkinsa olekaan listallani ykkösenä, olin iloinen, että päätin mennä. Uskomattoman upea sali erikoisine koristeluineen, suuret aulatilat kauniine boordeineen ja portaikkoineen. Mutta ennen kaikkea loistava orkesteri, josta kyllä olin kuullut aiemmin. Kapellimestarina israelilaissyntyinen Nir Kabaretti, joka johti joukkoaan todella taidokkaasti pienimpiä yksityiskohtia myöten. Ohjelmassa oli Verdin tunnetuimpia ja rakastetuimpia säveliä mukaansa tempaavina versioina. Ei lainkaan raskasta tai pateettista. Kaiken kruunasi upeaääninen sopraano Enkeli Ilo Sininen! Todella, solistin nimi oli Angel Joy Blue, jonka ääni soi kauniisti ja helposti. Miestenori John Tickle jäi kyllä Angelin varjoon. Konsertti oli huima nautinto. Aamiaisella nauratti, kun sisään tuli perhe toppatakeissa ja talvisaappaissa, kun minä olin helleasussa! Santa Barbara oli mukava uusi tuttavuus, jota suosittelen. Onneksi olin kolme yötä, joten ennätin tutustua paremmin. Suuntasin itään kohti San Bernardinoa. Los Angeles leviää todella laajalle ja liikennettä oli paljon. Siellä vain Suomen tyttö sompaili printatun ajo-ohjeen kanssa ilman hankaluuksia. Kolmen tunnin jälkeen huomasin olevani Venetsiassa ja tarkemmin Rialtossa, joka on kuuluisa silta kanaalien kaupungissa. Päädyin siis Rialtoon kuuluisalle Route 66:lle, jonka varrella Motel Wigwam. Vietin yön tiipiissa! Olipa mukava kokemus. Sänky niin korkea, että piti kiivetä ylös. Muutoin seutu hieman epämääräistä seutua, joten kävin aikaisella illallisella ja vietin illan tv:n ääressä. Aamulla etsin 45 minuuttia aamiaista ja olen Amerikassa! Paikat joko kiinni tai ei kunnon tarjontaa. Vihdoin löysin yhden paikan, jossa soin hyvän aamiaisen 3.50 eurolla. Viereisessä pöydässä oli kaksi poliisia, joiden Rialto-sillalla koristeltua kangas-badgea ihailin. Toivottelivat hyvää päivää lähtiessään. Ystävällisyys ja palvelualttius eivät ole kadonneet. Ihmiset tervehtivät ventovieraita ja auttavat mielellään. Katsoin perinteisesti tv-suosikkini, The price is right ja jatkoin matkaa. Kauniista ja Rohkeista tuttu Big Bear sattui melkein matkalle, joten sinne ajelin. Tosin matka oli hidas ja kiemurainen, kun päätieltä lähdin kohti korkeuksia. Huikeat maisemat, metsää, kalliota, kuivuneita joen uomia. Ei tarvita kuin yksi tulitikku ja kaikki roihahtaa tuleen. Luulin olevani perillä, kun kyltti kertoi, että Big Bear-järvelle 17 mailia. Sinne jatkoin. Ylhäällä oli pari hiihtopaikkaa, mutta vain vähän lunta, nythän on kuitenkin talvi.  Korkeimmillaan tie kävi lähes 2500 metrissä. Alas järvelle laskeuduin lähes 1/2 tuntia, mutta se kannatti. Vuoristojärvi kylpi auringossa, taloja satoja, jos ei tuhansia, jokainen erilainen, värikkäitä, runsasulokkeisia taloja, vähän kuin saduissa. Voin vain kuvitella sekä tietä että kyliä silloin, kun on korkeasesonki. Milloinkahan se sitten on?  Ruuhkien täytyy olla valtavia ja ajamisen todella hidasta, joten päiväretkelle en Losista lähtisi. Laskettelijoita ei näkynyt, vaikka muutama rinne oli auki. Sen sijaan paljon lumilautailijoita. Nautin päiväkahvia viehättävässä CupperQ:ssa. Palasin toista reittiä, joka taas vei lähes 2500 metriin ja sitten alas laaksoon, josta oikotietä kohti Palm Springsia. Maisemat ovat kuin kuusta, kuivaa, kuivaa, kilometri kilometrin jälkeen. Valtavia tuulipuistoja, jollaisia en ole nähnyt missään. Samoin monin paikoin omakotitalomeria, samantyyppisiä taloja silmänkantamattomiin. Halki Palm Springsin ja Cathedral Cityyn, jossa hotelli löytyi lopulta. Date Palm Drive on varmaan 10 kilometrin mittainen katu. Yksi paikallinen nähtävyys on Airtram, joka nousee lähes 2 600 metriin, siellä olimme tänään. Jatkoa seuraa...